Erään penkkaripuvun tarina

Olipa kerran pieni 15-vuotias tyttönen, joka yritti keksiä isosiskollen mainiota penkkaripäivän asua. Ehdotuksia lenteli koko pitkän bussimatkan ja vaikka sisko päätyi aivan toisenlaiseen asuun, jäi eräs idea tämän tyttösen alitajuntaan. Kolme pitkää vuotta kului, tytöstä tuli abiturientti. Oli aika kaivella idealokeroita ja kehitellä omaperäistä ja hauskaa asua itselle. Tyttö tiesi, että tahtoi olla jokin esine. Hän muisti tuon isosiskolle kolme vuotta aiemmin puolitosissaan heittämänsä idean, joka lähti kehittymään. Tyttö tiesi, että puku olisi suuritöinen ja epäkäytännöllinen, mutta samalla hauska ja omaperäinen. Siinä se oli, hänen penkkaripukunsa!

Tyttö kulutti tunteja ommellen metallikaaria kiinni vanhoihin peittoihin, hän silppusi vanhoja lakanoita ja ompeli niitä yhteen asun päälikerrokseksi. Tyttö maalasi kangassuikaleita punaisiksi ja ompeli ne kiinni huppukankaaseen. Vihdoin, hieman ennen kahdeksaa penkkariaamuna tyttö julisti pukunsa valmiiksi. Tyttö pukeutui valkoisiin sukkahousuihin, viritti päällensä punaisen ja valkoisen neuletakin, valkoiset villasukat ja punaiset tennarit. Hän sulloutui puku päällä autoon ja herätti yleistä hilpeyttä kanssa-autoilijoissa. Tyttö saapui koulun pihalle ja vääntäytyi ulos autosta. Hän kirvoitti heti naurut erään ensimmäisen vuosikurssin opiskelijan suusta, mutta käveli pystypäin kouluun sisään. Siinä hän taapersi kori kädessään, polkagris-karkkikeppi.

Päivä sujui nopeasti, paljon nopeammin kuin valtaisan puvun valmistus. Puvun epäkäytännöllisyys kävi ilmi välittömästi, koko ajan sai olla varomassa muita ihmisiä, näkökenttä kun oli hieman rajallinen. Myös ovista mahtuminen sekä kahvipöydässä istuminen vaativat pientä akrobatiaa. Olihan puvun selkärankana alumiinikaari sekä muita metalliosia. 

Yläasteen oppilaat olivat ilkeitä, he ryöstivät tytön pikkupikkupikkupikkuserkkukarkkikeppejä suoraa korista, eivät kysyneet lupaa tai kiittäneet. Pienet päiväkotilapset olivat kuitenkin herttaisia, heille tyttö antoi karkkia mielellään. Rekan lavalle kiipeäminen oli myöskin suuri taidonnäyte, mutta lavalle päästyään takareunaan, puoliksi ulos lavalta törröttäen tyttö sai pukunsa asettumaan lähes hyvin. TJ0-huudot kaikuivat, karkkia lenteli ja ihmiset hymyilivät ja vilkuttivat. Tyttö oli iloinen. Tämä on niitä harvoja päiviä vuodessa, kun ihmiset hymyilevät ventovieraille ja saattavat sanoa jokusen sanankin. Rekan lavalta alas taiteiltuaan tyttö kohtasi ilkeän isosiskon, joka tuli heti vaatimaan osaansa valtavasta herkusta. Silloin meni tytön suu mutruun.

Selvittyään kaikenmoisista karkinvinkujista tyttö ahtautui jälleen autoon ja körötteli jälleen hilpeiden katseiden saattelemana kotiin. Kotiportailla hän kääntyi vielä katsomaan taakseen ja vilkutti hymyillen joukolle lapsia, ennen kuin kirmasi sisään valmistautumaan abiristeilylle lähtöön. Mutta se onkin aivan toinen tarina.