Letittelyä

Olen palannut! Reissu meni hienosti ja tulin käyneeksi yhteensä kahdeksassa maassa, joista kuudessa en ollut aiemmin ollut. Matkakuvat löytyvät suurimmilta osin kaverin kamerasta, joten niitä ilmestyy tänne kunhan saan kuvia haltuuni.
Tämän postauksen piti ilmestyä jo matkani aikana, mutta ilmeisesti jonkun Bloggerin jumituksen takia se ei ole pysynyt julkaistuna. Olen kuullut myös kommenttien katoamisesta ja haluankin uskoa, että sitä on tapahtunut sen sijaan, että olisin saanut vain yhden kommentin kymmenen päivän aikana (; Vanhoihin postauksiin saa siis mieluusti kommentoida!

Toteutin pitkän aikaa suunnitteilla olleen mekon vihdoin ja viimein viikonlopun energiapuuskassa. Turkoosi kangas on kirppislöytö tosiaan kuukausien takaa, kustansi jotain pari euroa.

Mekko on simppeli, mutta vyötäröllä ja taskujen suissa yksityiskohtina letit. Ompelin letit käsin kiinni ilman sormustinta, oli etusormi lievästi reikäinen sen jälkeen.

Taskumallina käytin samaa hyväksi todettua ja itse piirrettyä kaavaa kuin päättötyömekossanikin ja taskut ovat jopa samalla korkeudella! Vyötärön letissä on parikin saumaa kun kankaasta ei tullut riittävän pitkiä suikaleita, mutta ne ovat mekon sivuilla ja peitettyinä kankaanpaloilla.

Tää mekko on rakkautta (miten tää kuulostaa niin tutulta, sanonko näin kaikista mun uusista vaatteista?), tällä hetkellä hengaisin tossa koko ajan jos ei olis näin lämmin.

Lehmien kehystystä

Jo jonkin aikaa mielessäni on muhinut ajatus omien pussukoiden ompelusta. Pientä kivaa -blogin Roosan huikaisevan yksinkertainen ja havainnollistava ohje kannusti tähän entisestään ja sain vihdoin aikaiseksi marssia paikalliseen askartelukauppaan ostamaan kukkaronkehyksiä. Ostin koekappaleeksi yhdet pienet ja varsinaiseen tarkoitukseen suurimmat mahdolliset. Hintaa näille tuli yhteensä vajaa 5 euroa.

Kokeilukappaleesta tein pilkullisen pesän mp3-soittimelleni. Tuppaan hajottamaan kuulokkeita vähän turhan tiheään tahtiin ja päättelin sen johtuvan tavastani kiertää johdot soittimen ympärille. Kun soittimen sujauttaa pussukaan, ei kierittelyä tarvitse tehdä.

Kankaat olivat huoneeni kätköistä löytyneitä jämiä, pallokangas tämän hameen lyhennyksen ylijäämää. Pussukasta tuli oikein suloinen ja käyttökelpoinen, vaikka kooltaan se on juuri sopiva, eli hitusen liian pieni. Mutta toisaalta, mitä eivät suloiset pallot pelastaisi?

Varsinainen pussukkaprojekti oli uusi penaali. Vanha on valtavassa kiireessä kokoon kyhätty ruusukuvioinen pussi, joka kiinnitysmekanismina on toiminut hakaneula nepparin toisen puoliskon irrottua hävettävän monta kuukautta takaperin. Penaali alkoi lisäksi olla liian pieni sille tavara-armeijalle, jota tykkään raahata mukanani, joten uuden tarve oli akuutti.

Tässäkin kankaat olivat jämiä, lehmät jäivät yli kaverin joululahjapuikkopussista ja musta vuorikangas on kirpparilta mukaan poimittua puuvillaa. Tuo penaali todella syö sisäänsä nuo kaksi nippua stabiloita, muita kyniä, liiman, teipin, sakset jne ja jopa pinkin kyrillisillä aakkosilla ja Kersti-nimisellä norsulla varustetun Torsti-viivottimen, jonka olen ehtinyt rakastaa jo hyvin kuluneeksi..

Pussukat onnistuivat ihan hyvin, vaikka amatöörimäiset kehystenpurisusmenetelmäni aiheuttivatkin lievää lommoutumista ja esteettisen olemuksen kärsimistä. Ammattitaidostani kertovat myös muutamat liimatahrat jotka erottuvat turhankin hyvin mustasta vuoresta. Kumpikin pussukka on ollut ahkerassa käytössä ja etenkin penaali on osoittautunut korvaamattomaksi.

72 % elämästä

Aloitin käsityökoulun isosiskoni jalanjälijissä 5-vuotiaana. Se on ollut minulle kaikkina näinä vuosina harrastuksista se mieluisin, sillä vaikka kuin musiikista nautinkin, oli etenkin soittotunneille välillä raahauduttava pakolla. Käsityökouluun menin aina riemua puhkuen, siellä sai tehdä kaikkea mukavaa itse ja jutella samalla vuosien mittaan tiiviiksi hitsautuvan porukan kanssa.

Luulen, että käsityöinnostukseni on pysynyt yllä ja jopa kasvanut vuosien varrella, on pitkälti käsityökoulun ansiota. Ala-asteen käsityönopettaja arvosti vain huolellista työjälkeä, joten minun välillä suurpiirteisempi tapa työskennellä ei häntä miellyttänyt. Yläasteella käsityöt muistuttivat lähinnä askartelukerhoa ala-asteikäisille, mikä jo sinänsä tappaa innostusta. Kästyökoulussa sen sijaan sai kokeilla eri tekniikoita aina lasitöistä savitöiden kautta kankaanpainantaan ja huovutukseen. Sieltä olen ammentanut tietotaitoa 13 vuoden ajan.

Nyt olen kuitenkin tehnyt käsityökoulun päättötyön. Projekti on kestänyt puolisentoista vuotta erinäisten syiden takia, mutta nyt työni roikkuu näytteillä ja se arvostellaan lähiviikkoina. Päättötyön tekeminen ei onneksi tarkoita käsityökoulun lopettamista vaan sitä, että saan sieltä lähtiessäni päättötodistuksen osallistumistodistuksen sijaan. Toivon, että tuosta todistuksesta on hyötyä minulle vuoden päästä opiskelupaikkaa hakiessani..

Päättötyöni lähtökohta oli kierrätys ja "tavaralle uusi elämä" -idea. Halusin tehdä työni mahdollisimman pitkälti kierrätysmateriaaleista ja turvautua kaupan antimiin ainoastaan silloin kun on pakko. Tämä onnistuikin melko hyvin. Ainoastaan mekon vetoketju sekä selkäpalan tukikangas ovat ostotavaraa (sekä ompelulanka, mutta sitä ei ehkä lasketa..) 

Ensimmäinen, jo viime käväänä valmistunut osa päättötyötäni on blogissakin kerran vilahtanut laukku. Laukku on ommeltu vanhasta armeijatakista ja sen vuorina on vanhaa lasten pussilakanaa aivat huikaisevan söpöllä kuosilla varustettuna. Laukun rakenne on mielestäni todella ovela, läpän kiinnittäviä nappeja ei ole esimerkiksi tarvinnut ommella kiinni vaan ne ovat takin hihansuissa olleet napit. Laukun sivut ja pohja kun on tehty hihoista, jolloin hihansuut saatettiin käyttää laukun ylälaidassa.

 Mekko oli vuoden projekti. Materiaalina pari vanhaa ja valkoista pussilakanaa joista toisessa pitsireuna sekä käsityökoulun nappilaatikoista kasaan haalittu sekalainen kasa valkoisia nappeja (kaikki erilaisia!) Vuoden aikana mekon malli muuttui jonkin verran, suunnitelmaan ilmestyivät kaulukset, pitsi siirtyi helmasta taskujen suihin ja koettiin valtava kriisi hapertuneen kankaan kanssa (siksi tukikangas selässä).

Kokonaisuutena olen päättötyöhöni todella tyytyväinen. Se on minun näköiseni ja toteuttaa juuri sitä ajatusta ja ideologiaa joka minulla oli sitä suunnitellessa. Opin tätäkin työtä tehdessäni äärettömän paljon (tein esimerkiksi elämäni ensimmäiset kaulukset ja ompelin ensimmäisen piilovetoketjuni), joten käsityökoulu ja sen opettajat osoittivat jälleen kerran korvaamattomuutensa!

 Oli ehkä oudointa ikinä olla kameran edessä kun kuvaajana toimi kaveri eikä itselaukaisija. Oon kyllä silti tyytyväinen, että lopputyöportfolioon tulleet kuvat oli ees vähän photoshootmaisia. Kiitokset siis hovikuvaajalle, luet tätä kuitenkin (;